EFFI 5. 9. 2001 Kämppi, Lena Krohn
Kirjailijana ja lukijana pidän EFFI:n kaltaista järjestöä
tarpeellisena myös Suomessa. Kerron, miksi.
Katson, että suhde älylliseen omaisuuteen, ideoihin, luovaan
työhön ja sen tuloksiin, on globaalin tietoyhteiskunnan keskeisiä
haasteita. Tieto tai intellektuaalinen omaisuus ovat vallan ja
julkisuuden ulottuvuuksia siinä missä rahakin. Ne ovat myös pääomaa,
ja – aivan kirjaimellisesti – pään omaa. Kysymys on siitä, kenen
pään.
Käsitys tekijänoikeudesta on muuttunut. Suhde siihen
konkretisoituu myös lainsäädännössä, erityisesti Yhdysvaltain ja
EU:n, jossa copyright-oikeuksia on viime vuosina pyritty laajentamaan
ja samalla kaventamaan tiedon saatavuutta. Useinkaan sellaiset
pyrkimykset eivät rikastuta tekijöitä, eivät alkutuotantoa, vaan
korporaatioita, jotka hyödyntävät yksityisten ihmisten työtä.
Intellektuaalinen omaisuus on siitä merkillistä omaisuutta,
että sitä – toisin kuin mammonaa tai kiinteistöjä tai arvopapereita –
voidaan jakaa eikä se siltikään vähene. Päinvastoin: siitä tulee sitä
arvokkaampaa, mitä enemmän sitä jaetaan ja oikeastaan vasta sitten
sitä voidaankin kutsua intellektuaaliseksi omaisuudeksi. Sen kerääjä
ei riistä keneltäkään mitään, olipa hän kuinka ahne hyvänsä;
pikemminkin hän lisää myös toisten mahdollisuuksia päästä siitä
osallisiksi.
Mutta ideoillakin on ekonomiansa. Tekijänoikeudessa on
kysymys sekä taloudesta että demokratiasta, sekä intellektuaalisen
omaisuuden rahassa mitattavasta arvosta että sen luojan ja sen
käyttäjän oikeuksista. Demokratian koetinkiviä on tasavertainen pääsy
tiedon lähteille. Siksi kysymys intellektuaalisen omaisuuden
kohtelusta on todellakin eräs länsimaisen kulttuurin ja
tasa-arvokäsityksen kohtalonkysymyksistä.
Uusi teknologia muuttaa myös kulttuurin teon, sen
arkistoinnin ja levittämisen ehtoja. Tiedon siirtyminen sähköisiin
viestimiin, ennen kaikkea internetiin, on tuonut nämä ongelmat
uudella tavalla ajankohtaisiksi. Merkitseekö tiedon digitalisoiminen
tasavertaisuuden lisääntymistä, helpompaa tiedon siirtoa,
intellektuaalisen omaisuuden vaivattomampaa jakamista? Valitettavasti
ei aina siltä näytä. Internet päinvastoin saattaa lisätä
eriarvoisuutta myös tässä suhteessa.
Kustannusten keveys ja uuden teknologian nopeus tuovat
riskejä. On tavattoman helppoa ja halpaa levittää intellektuaalista
omaisuutta elektronisina piraattikopioina. Digitoitu filmi, kirja tai
musiikkikappale voidaan sähköpostittaa miljoonille parissa
minuutissa. Erilaiset kompressointitavat kuten mpeg ovat entisestään
helpottaneet tällaisia siirtoja. Lainsäädäntö pyrkii pysymään
tilanteen tasalla ja on taipuvainen myös ylireagoimaan. Tässä juuri
piilee uhka tiedon saamisen tasapuolisuudelle ja demokratialle.
Kohtuullisen käytön poikkeukset tekijänoikeuteen ovat
ensiarvoisen tärkeitä esim. opiskelijoille ja kirjastoille. Nyt niitä
on pyritty poistamaan. Silloin käyttäjän oikeuksien ja
tekijänoikeussuojan välinen suhteellinen tasapainotila järkkyy.
Tasapainoa on horjutettu siten että kopiointioikeuden omistajat
(jotka eivät suinkaan aina ole tekijöitä) saavat käyttäjien ja ns.
“fair usen” kustannuksella lisää hyötyä. Tyypillinen tapaus on se,
että e-kirjan ostaja ei saisi lainata kappalettaan tai tehdä
ostamastaan kappaleesta kopiota edes toiseen tietokoneeseensa.
Ohjelmoija Dmitri Sklyarovin tapaus on tästä kuohuttava
esimerkki. Hän on syytteessä the Digital Millennium Copyright
Act-nimisen lain rikkomisesta, koska hän on luennossaan huomauttanut
puutteista Adobe-yhtiön julkaisemien e-kirjojen kopiointisuojassa ja
koska hänen työnantajansa on myynyt tietokoneohjelmaa, joka
mahdollistaa tällaisten teosten kopioinnin. Miestä uhkaavat jopa
kahdenkymmenenviiden vuoden vankeustuomio ja yli kahden miljoonan
dollarin korvaukset.
Kaksi selvästi toisistaan erottuvaa tai jopa vastakkaista
näkökantaa pyrkii saamaan äänensä kuuluviin: anticopyrightistit ja
copyrightistit. Edellinen puolue vastustaa copyright-lainsäädännön
tiukentamista ja monet sen kannattajista lukeutuvat juuri
kirjastoihmisiin ja lukevaan yleisöön. Heille on tuttu Stewart
Brandin slogan: “Information wants to be free.”
Mutta Brandin lause jatkuu: “Information wants to be free —
because it is now so easy to copy and distribute casually — and
information wants to be expensive — because in an Information Age,
nothing is so valuable as the right information.”
Ennen vanhaan oli sellainenkin ammattiryhmä kuin taiteilijat.
Nyt he ovat sisällön tuottajjia tai – mikä pahempi –
tajuntateollisuustyöläisiä. Julkaisijat, kustantajat, suuryhtiöt ja
sisällön tuottajat kilpailevat bittien omistuksesta.
Kirjailijakin on joutunut uudenlaiseen ambivalenttiin
tilanteeseen.
Kirjailijalle kysymys copyrightista koskee suoraan hänen
taloudellisia intressejään, hänen oikeuttaan ja mahdollisuuttaan
ansaita elantonsa omalla työllään. Mikäli tekijänoikeus murenisi,
hänen taloudellinen asemansa kurjistuisi entisestään. Mutta kysymys
ei ole suinkaan vain materiaalisista eduista edes kirjailijan
kohdalla.
Ei ole kirjailijaa ilman lukijaa, ja tämä tarkoittaa myös
sitä, että jokainen kirjailija on itsekin lukija. Hän tarvitsee
toisia kirjoja, kirjastoja ja internetiä voidakseen harjoittaa
ammattiaan. Hänenkin on päästävä informaation lähteille, ja kaikki
copyrightin tiukennukset kajoavat suoraan tähän perusoikeuteen.
Tiedon jano on yleisinhimillinen tarve. Ei voi olla kirjailijankaan
etujen mukaista, että lainsäädäntö tiukkenee siihen suuntaan kuin nyt
etenkin Yhdysvalloissa on edetty. Tiedän kyllä, että monissa
kirjailijaliitoissa ajatellaan toisin.
On lukuisia eturyhmiä, jotka tahtovat valvoa tiedonjakoa ja
tiedosta maksettavan hinnan tasoa. Oikeuksien omistajat saattavat
vastustaa nykyisten copyrightrajoitusten, esim. juuri
kirjasto-oikeuksien, säilyttämistä digitaalisessa ympäristössä tai
kryptograafista suojausta kaikelle uudelle tiedolle. Tämä olisi
kohtalokas isku sekä yleisille kirjastoille että myös internetin
käyttäjille. Epäilemättä se merkitsisi kirjailijoille tiettyä turvaa
mutta myös lukijoiden menetystä. Erilaiset lisenssisysteemeillä,
digitaalisilla sopimuksilla ja copyright-chipseillä on nurja
puolensa. Sisällön tuottajat ja julkaisijat eivät ehkä voita niin
paljon kuin kuvittelevat. Jos laiton on yleisesti hyväksyttyä, aina
löytyy keinoja kiertää laki.
Meillä Suomessa on lakiin kirjattu jokamiehenoikeus. Vaikka
jokaisella maapalalla on omistajansa, metsän antimia voi kerätä ja
käyttää kuka tahansa. Tuskin kukaan on halunnut kyseenalaistaa tai
kaventaa tätä oikeutta. Meillä pitäisi olla erityinen herkkyys
ymmärtää anti-copyright-puolueen tavoitteita. Minunkin kantani on se,
että ihmisen pitää voida lukea edelleenkin ilman erityislupia ja
-maksuja. Koska lainsäätäjät eivät ole aina nähneet tarpeelliseksi
turvata kansalaisten oikeuksia tässä suhteessa, tarvitaan EFFI:n
kaltaista järjestöä.
16.9.2001. HTML:ksi muutettu Lena Krohnin alkuperäistekstistä
janne.lindqvist@effi.org