Microsoftin tutkimuslaitoksessa pidetty DRM-puhe Versio 1.3. 1.9.04 9:24
Cory Doctorow (cory@eff.org), 17. kesäkuuta 2004
Tämä puhe pidettiin Microsoftin
tutkimusryhmälle ja muille yhtiön edustajille Microsoftin Redmondin
toimistossa 17. kesäkuuta 2004. Tekijä on luopunut puheen
tekijänoikeuksista.
EFF:n verkkosivut: EFF
Cory Doctorown verkkosivut: Craphound
Cory Doctorown blogi: BoingBoing
Tämän dokumentin suomeksi kääntämisessä olivat mukana: Herkko Hietanen,
Tero Tilus, Antti Vähä-Sipilä, Kuisma Lappalainen ja Tuomas Salo.
Oikolukua koskevia kommentteja otetaan vastaan herkko(.) hietanen@ effi.org.
Johdanto
Tervehdys rakkaat piraattikumppanit! Arrrrr!
Puhun tänään tekijänoikeudesta, tekniikasta ja DRM:stä (Digital Rights Management). Työskentelen Lontoossa Electronic Frontier Foundationissa
tekijänoikeuskysymysten parissa. En ole lakimies – olen pikemminkin
äänekäs aktivisti, joka joskus lähetetään rippipuku päällä
standardoimisjärjestöihin tai YK:hon aiheuttamaan sekaannusta
puhumalla. Vietän noin kolme viikkoa kuukaudesta tien päällä
omituisissa tilaisuuksissa, kuten puhumassa Microsoftille
DRM-järjestelmistä.
Elän kaksoiselämää: olen myös tieteiskirjailija.
Se tarkoittaa, että ajan myös omaa etuani, sillä olen unelmoinut
elättäväni itseni kirjoittamalla 12-vuotiaasta lähtien.
Tekijänoikeuksiini perustuva bisnekseni ei toki ole yhtä mittaavaa kuin
Microsoftin, mutta vakuutan, että se on minulle yhtä tärkeä kuin teidän
liiketoimintanne on teille.
Tahtoisin vakuuttaa teille tällä esityksellä että:
- DRM-järjestelmät eivät toimi
- DRM-järjestelmät ovat haitaksi yhteiskunnalle
- DRM-järjestelmät haittaavat bisnestä
- DRM-järjestelmät vahingoittavat artisteja
- DRM on huono liikeidea Microsoftille
Tämä
puhe on merkittävä. Microsoft on upottanut paljon rahaa
DRM-järjestelmien kehittämiseen, ja paljon aikaa lähettämällä Marthan,
Brianin ja Peterin ja muita ihmisiä ympäri maailmaa lobbaamaan
suotuisia oloja Microsoftin tulevaisuuden DRM-järjestelmille.
Microsoftin kaltaiset yritykset kääntyvät hitaasti kuin vanhat
amerikanraudat, ja tällä aiheella on niin paljon eteenpäin vievää
liike-energiaa, että sitä on hankala pysäyttää ennen kuin moottori on
kuskin sylissä. Parhaimmillaankin luulen, että Microsoft voisi hieman
muuttaa DRM-keskustelun liikevektoreita – ja näin pelastaa nahkamme.
Paneudutaan tarkemmin edellä esittämiini väitteisiin.
1. DRM-järjestelmät eivät toimi
Tämä väite jakautuu kahteen osaan:
- Pikakurssi kryptografiasta
- Kryptografian soveltaminen DRM-järjestelmiin
Kryptografia — salakirjoitus — on tapa
pitää salaisuuksia. Siihen kuuluu kolme osapuolta: lähettäjä,
vastaanottaja ja hyökkääjä (hyökkääjiä, lähettäjiä ja vastaanottajia
voi olla kaikkia useitakin, mutta pitäytykäämme yksinkertaisuudessa).
Kutsumme näitä ihmisiä nimillä Alice, Bob ja Carol.
Oletetaanpa,
että elämme Caesarin ja Gallian sodan aikana. Täytyy lähettää viestejä
sinne tänne kenraaleille, ja mieluiten siten, ettei vihollinen pääse
niihin käsiksi. Voidaan luottaa siihen, että jokainen viestin kaappaaja
on todennäköisesti lukutaidoton, mutta se on vakava riski valtakunnan
kannalta. Viestit voi antaa luotettavien sanansaattajien käsiin, jotka
pureksivat ja nielevät ne, jos heidät siepataan – mutta se ei auta, jos
Brad Pitt ja hänen hamemiehensä iskevät sanansaattajaa nuolella ennen
kuin hän ymmärtää, mikä häntä iski.
Viesti siis salataan
esimerkiksi ROT-13:lla, jossa jokainen kirjain korvataan siitä
aakkoskehällä mahdollisimman kaukana olevalla toisella kirjaimella.
Näin aikanaan tehtiin Usenet-verkossa, kun tuskin kukaan siellä
piittasi turvallisuudesta — A oli N, B oli O, C oli P, ja niin
edelleen. Salauksen purkamiseksi lisättiin taas 13, joten N oli A, O
oli B ja niin edelleen.
Tämä salaus on kuitenkin melko ontuvaa: kun joku keksii käytetyn algoritmin, salaisuus on mennyttä.
Caesarina
viettäisit paljon aikaa huolissasi siitä, kuinka sanansaattajiesi
olemassaolo ja hyötykuorma pidetään salassa. Ymmärsitkö? Olet Augustus
ja sinun pitää lähettää viesti Bradille päästämättä Cassiusta (sana,
josta luotettavat tietolähteet kertovat sen tarkoittavan
"juustomainen") siihen käsiksi. Annat viestin vietäväksi
Diatomaceukselle, valtakunnan parhaalle juoksijalle, ja salaat sen
ROT-13:lla ja lähetät hänet varuskunnasta yön pimeimpänä hetkenä,
huolehtien, että kukaan ei tiedä lähettäneesi sitä. Cassiuksella on
vakoojia kaikkialla, varuskunnassa ja tiellä, ja kun joku heistä ampuu
nuolen Diatomaceouksen läpi, he pääsevät viestiin käsiksi, avaavat
salauksen, ja jäät kiinni. Viestin olemassaolo on siis salaisuus,
samoin kuin salausavain ja salattu viesti. Se tarkoittaa useita
salaisuuksia, ja kuta enemmän niitä on, sitä vähemmän olet turvassa.
Erityisesti, jos joku muu tuntee joitakin näistä salaisuuksista. Jaetut
salaisuudet eivät enää olekaan salaisuuksia.
Aikaa kuluu,
asioita tapahtuu, Tesla keksii radion ja Marconi ottaa itselleen
kunnian siitä. Tämä tarkoittaa sekä hyviä että huonoja uutisia
salaukselle: toisaalta viestit pääsevät minne tahansa vastaanottimen ja
antennin avulla, mikä on suurenmoista vihollisrivien takana
työskenteleville vastarintaliikkeen miehille. Toisaalta kuka tahansa,
jolla on antenni, voi kuulla viestin, jolloin sen olemassaolon
salaamisesta ei enää ole hyötyä. Aina kun Adolf lähettää viestin
Berliiniin, hän voi olettaa Churchillin kuulevan sen.
Tämä on
OK, koska meillä on nykyisin tietokoneita – isoja laatikoita,
alkeellisia mekaanisia tietokoneita, jotka ovat kuitenkin tietokoneita.
Tietokoneet ovat koneita, joilla lukuja järjestellään uudelleen, ja
molempien osapuolten insinöörit osallistuvat vihamieliseen kilpailuun
keksiä selkein menetelmä numeerisesti esitetyn tekstin
uudelleenjärjestämiseen siten, että vastapuoli ei voi salausta purkaa.
Viestin olemassaolo ei enää ole salaisuus, mutta salausalgoritmi sen
sijaan kyllä.
Salaisuuksia on kuitenkin yhä liikaa. Jos Bobby
kaappaa yhden Adolfin Enigma-koneista, hän voi antaa Churchillille
kaikenlaista tiedustelutietoa. Tarkoitan, että tämä oli hyvä uutinen
Churchillille ja meille, mutta huono uutinen Adolfille. Ja lopulta se
on huono uutinen kenelle tahansa, joka tahtoo pitää salaisuuden.
Tässä
vaiheessa kuvaan astuvat avaimet: avainta käyttävä salaus on
turvallisempaa. Vaikka avain olisi julkinenkin, jos salattu viesti
siepataan avainta tuntematta (tai murtamatta), viesti on yhä salainen.
Sodan jälkeen tämä on tuplasti niin tärkeää, kun alamme tajuta
Schneierin lakina ymmärtämäni asian: "kuka tahansa voi keksiä niin
fiksun turvajärjestelmän, ettei hän itse osaa sitä murtaa." Tämä
tarkoittaa, että ainoa koemenetelmä mahdollisten virheiden löytämiseen
salauksesta on kertoa siitä kaikille tuntemillesi älykkäille ihmisille
ja pyytää heitä miettimään keinoja sen murtamiseen. Ilman tätä
kriittistä askelta päätyymahdollisesti hölmöjen paratiisiin, jossa
vihollinen on murtanut salauksesi jo ajat sitten ja hiljaa selvittää
kaikkia salakirjoituksiasi tirskuen sinulle.
Parasta kaikessa
on se, että on vain yksi salaisuus: avain. Ja kahden avaimen
salauksessa tulee yhä helpommaksi Alicen ja Bobin pitää avaimensa
salassa Carolilta, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet. Kunhan Alice
ja Bob voivat pitää avaimensa salassa, he voivat olettaa, ettei Carol
pääse käsiksi selväkielisesti heidän viesteihinsä, vaikka hän tuntisi
salausalgoritmin ja salatun tekstin. Avaimet ovat salaisuuksista
lyhimmät ja yksinkertaisimmat: siten ne on jopa helpompaa pitää Carolin
ulottumattomissa. Hurraa, Bob ja Alice!
Soveltakaamme sitten tätä DRM:ään.
DRM:ssä
hyökkääjä on *myös vastaanottaja*. Ei ole enää Alicea, Bobia ja
Carolia, vaan vain Alice ja Bob. Alice myy Bobille DVD-levyn ja
DVD-soittimen. DVD-levyllä on elokuva – esimerkiksi Pirates of the
Caribbean – ja se on salattu algoritmilla nimeltä CSS – Content
Scrambling System (suomeksi "sisällönsotkentajärjestelmä").
DVD-soittimessa on CSS-salauksen avain.
Noh, katsotaanpa mikä
tässä on sitten salaisuus: salausalgoritmi tunnetaan. Salattu tieto on
mitä todennäköisimmin vihollisen käsissä, arrr. Mutta mitä siitä? Niin
kauan kuin avain ei ole vihollisen käsissä, kaikki on hyvin.
Tässä
on kuitenkin pulma. Alice tahtoo Bobin ostavan Pirates of the
Caribbeaninsa. Bob suostuu ostamaan Pirates of the Caribbeanin vain,
jos hän pystyy murtamaan CSS-salatun VOBin eli videodatan
DVD-soittimellaan. Muutoin hän ei voi käyttää levyä muuten kuin
lasinalusena. Alicen on siis annettava Bobille – hyökkääjälle – avain,
salaus ja salattu viesti.
Hauskuus seuraa.
DRM-järjestelmät
voi murtaa minuuteissa, joskus päivissä. Harvoin menee kuukausia. Se ei
johdu siitä, että niiden keksijät olisivat tyhmiä. Se ei johdu siitä,
että salauksen murtajat olisivat älykkäitä. Se ei johdu virheistä
algoritmeissa. Loppujen lopuksi kaikilla DRM-järjestelmillä on yhteinen
haavoittuvuus: ne tarjoavat murtajille salatun tiedon, salauksen ja
avaimen. Tällöin "salaisuus" ei enää olekaan salaisuus.
2. DRM-järjestelmät ovat haitaksi yhteiskunnalle
Nosta
käsi, jos ajattelit jotain tähän tapaan: "Eihän DRM:n tarvitse olla
suoja kaikkein terävimpiä murtomiehiä vastaan, vain
keskivertokansalaisia! Se toimii hidastetöyssyn tavoin!"
Kädet alas.
Tämä
on harhaa kahdestakin syystä, joista toinen on tekninen ja toinen
sosiaalinen. Kuitenkin molemmat ovat haitaksi yhteiskunnalle.
Tekninen
syy on tämä: Ei tarvitse olla kräkkeri murtaakseen DRM-suojauksen.
Tarvitsee vain osata käyttää Googlea, Kazaata tai mitä tahansa muuta
yleiskäyttöistä hakutyökalua löytääkseen version, jonka joku itseä
fiksumpi on jo murtanut.
Nosta
käsi, jos ajattelit jotain tähän tapaan: "NGSCB ratkaisee ongelman:
pistetään salaisuus logiikkapiirin sisään ja valetaan se epoksiin."
Kiitos, voitte laskea kätenne.
Nosta käsi, jos olet yksi ns. "Darknet" -tutkielman kirjoittajista.
Nyt
kaikki ensimmäisen kysymykseni kohdalla kätensä nostaneet, menkää
tapaamaan joku tutkielman kirjoittajista. Siinä nimittäin kerrotaan,
muiden muassa, että DRM on tuomittu epäonnistumaan tästä nimenomaisesta
syystä. Voitte laskea kätenne.
Mainitsemani sosiaalinen syy
DRM-teknologian epäonnistumiseen on rehellisen käyttäjän rehellisyyden
vahtiminen. Aivan kuin täytyisi vahtia, että pitkä käyttäjä tosiaan on
pitkä. DRM-järjestelmätoimittajat kertovat tuotteidensa estävän
tavallista käyttäjää kopioimasta, eivät järjestäytynyttä rikollisuutta,
kuten miljoonia korkealaatuisia tuoteväärennöksiä tuottavia
ukrainalaisia piraatteja. Niitä ei ole suunniteltu insinööriopiskelijan
pitäviksi. Eikä myöskään kenenkään rekisterin muokkauksen,
shift-näppäimen painamisen tai hakukoneen käytön osaavan pitäviksi.
Loppujen lopuksi DRM on tarkoitettu suojaksi kaikkein yksinkertaisimpia
ja taitamattomimpia vastaan.
Kerron tositarinan
DRM-suojaukseen törmänneestä käyttäjästä. Hän on fiksu, korkeasti
koulutettu, eikä tiedä mitään sähkölaitteista. Hänellä on kolme lasta.
Hänellä on DVD-soitin olohuoneessa ja vanha VHS-nauhuri
lastenhuoneessa. Eräänä päivänä hän toi lapsillee "Toy Story" -DVD:n.
Se ei ole mikään vähäpätöinen sijoitus, ja ottaen huomioon esineiden
lasten käsiin päätymisen jälkeen saaman keskimääräisen
töhrykuorrutuksen hän päätti tehdä levystä kopion videokasetille ja
antaa sen lapsille. Siten hän pystyisi tekemään uuden ehjän nauhan aina
kun edellisestä aika jättää. Hän kytki DVD-soittimen videonauhuriin,
painoi DVD-soittimen toiston ja videonauhurin nauhoituksen päälle ja
jäi odottamaan.
Pysähdytään tähän ja hämmästellään hetki
ennen kuin jatkan. Joku teknokammoinen kykeni hahmottamaan tilanteen
mielessään riittävän selvästi keksiäkseen, että hän voi kytkeä kaapelit
oikeaan järjestykseen ja siirtää digitaalisen levynsä sisällön
analogiselle nauhalle. Luullakseni kukin meistä tässä huoneessa on
eturivin tekninen tuki jollekulle perheessään. Eikö teistä olisikin
hienoa jos kaikki ei-nörtit ystävänne ja sukulaisenne olisivat näin
fiksuja ja luovia.
Haluan myös huomauttaa että tässä on
kyseessä tarunhohtoisen rehellinen käyttäjä. Hän ei kopioi naapurille,
ei myy kopioitaan kirpputorilla, eikä jaa DivX-muotoista kopiota
Kazaalla. Hän tekee jotain rehellistä – siirtää elokuvaa
tallennusalustalta toiselle. Hän tekee kopion yksityiseen käyttöön.
Paitsi
että hän epäonnistuu. Laki määrää, että jokaisessa DVD-soittimessa ja
videonauhurissa on oltava Macrovision-niminen DRM-järjestelmä, joka
muokkaa signaalin sammutusjaksoja siten, että kopiointi edellä
yritetyllä tavalla ei onnistu. Macrovision voidaan kiertää 10 dollarin
vimpaimella, joita voi ostaa eBaystä. Tämä tuttavani ei sitä kuitenkaan
tiedä. Hän on "rehti". Teknisiltä taidoiltaan vaatimaton. Ei tyhmä,
muistakaa se – vain tietämätön.
Darknet-tutkielma tarttuu
tähän aiheeseen. Se jopa ennakoi mitä tämä henkilö pitkällä tähtäimellä
tekee: Hän ottaa selvää Kazaasta ja seuraavalla kerralla halutessaan
lapsilleen elokuvan, hän hakee sen verkosta, polttaa levylle ja antaa
lapsilleen.
Viivyttääkseen tuota hetkeä niin pitkään kuin vain
suinkin mahdollista, lainlaatijamme ja oikeuksienhaltijoiden eturyhmät
ovat esittäneet tuhoisaa menettelytapaa, nimittäin suojauksen
kiertämisen kieltoa.
Näin kielto toimii: Jos tekijänoikeuksin
suojattu teos laitetaan lukkojen taa — suojataan käytön rajoittimella
— on lukon murtaminen laitonta. On myös laitonta tehdä työkalu lukon
murtamiseen. On myös laitonta kertoa, kuinka työkalu tehdään tai mistä
voi löytää ohjeet työkalun tekemiseen.
Muistatteko Schneierin
lain? Kuka tahansa voi keksiä niin fiksun turvajärjestelmän, ettei sen
aukkoja löydä. Ainoa tapa löytää nämä turvallisuusaukot on tuoda julki
järjestelmän toimintatapa ja pyytää julkista palautetta. Mutta elämme
nyt maailmassa, jossa kaikkia tekijänoikeussuojatun työn käyttöä
rajoittavia salauksia käytetään tällaisen palautteen ulottumattomissa.
Sen sai huomata Princetonin insinööritieteen professori
Ed Felten toimittaessaan akateemiseen konferenssiin dokumentin levyteollisuuden ehdottaman vesileimajärjestelmän, turvallisen digitaalisen musiikin aloitteen (Secure Digital Music Initiative), virheistä. RIAA vastasi
uhkaamalla syytettä häntä vastaan, jos hän sitä yrittäisi. Kävimme
taistoon RIAA:ta vastaan, koska tiedämme, että Ed on sellainen henkilö,
joka saisi käräjät puolelleen: moitteettomasti käyttäytyvä tiedemies,
joka on mahdoton asettaa syytteeseen, – RIAA taipui. Onnekas Ed. Ehkä
seuraavalla yrittäjällä ei ole yhtä hyvää tuuria.
Itse asiassa seuraavalla yrittäjällä ei ollut yhtä hyvää tuuria. Dimitri Skylarov
on venäläinen ohjelmoija, joka hakkerimessuilla Vegasissa kertoi Adoben sähköisten kirjojen lukitusten virheistä. FBI piti häntä pidätettynä kuukauden. Hän myönsi
syyllisyytensä, palasi Venäjälle, ja Venäjän ulkoministeriö kehotti
tutkijoitaan pysymään poissa amerikkalaisista konferensseista, koska
USA:sta oli tullut maa, jossa tiettyjen kaavojen ja yhtälöiden
esittäminen on lainvastaisia.
Kierronesto on voimakas
työkalu niille, jotka haluavat estää kilpailijoiden pääsyn
markkinoille. Väittäessäsi autosi moottoria "tekijänoikeussuojatuksi
teokseksi" voit syyttää jokaista, joka valmistaa työkalun, jolla sitä
voidaan kopeloida. Se ei ole huono uutinen vain mekaanikoille —
ajattele tuunaajia, jotka tahtovat viritellä autojaan
suorituskykyisemmiksi. On yrityksiä, kuten Lexmark, jotka väittävät
kirjoitintensa värikasettien sisältävän tekijänoikeussuojattuja osia —
ohjelma, joka ilmoittaa "olen tyhjä" kun väriaine loppuu, ja ovat
syyttäneet kilpailijaa, joka valmisti värikasetin, joka nollasi tämän
lipun. Jopa autotallinovien avauksen kauko-ohjauksessa tarvittavia
laitteita valmistavat yritykset ovat ryhtyneet toimenpiteisiin,
väittämään, että heidän vastaanottimensa ovat tekijänoikeussuojattuja
laitteita. Tekijänoikeussuojatut autot, värikasetit ja
autotallinovenavaajat: mitä seuraavaksi, tekijänoikeussuojattuja
valaisimia?
Myös kun puhe on laillisista — anteeksi,
"perinteisistä" — tekijänoikeussuojatuista teoksista kuten
DVD-elokuvista, kierronesto on huono uutinen. Tekijänoikeus on
arkaluontoinen tasapaino. Se antaa teosten luojille ja
oikeudenomistajille joitain oikeuksia, mutta varaa myös joitain
oikeuksia yleisölle. Esimerkiksi kirjailijalla ei ole oikeutta kieltää
ketään muuttamasta kirjojaan sokeiden luettavissa olevaan muotoon.
Tärkeämpää kuitenkin on, että tekijällä on vain rajoitettu sananvalta
siihen, mitä voit tehdä, kun ensin laillisesti olet hankkinut teoksen.
Jos ostan kirjoittamasi kirjan, maalaamasi taulun, tai tekemäsi
DVD-elokuvan, se kuuluu minulle.
Minulla on siihen omistusoikeus.
Se ei ole
kuitenkaan henkistäomaisuuttani–
tuota omituista omistuksen muotoa, joka on täynnä poikkeuksia ja rajoituksia — vaan todellista, kiistämätöntä, käsinkosketeltavaa *omaisuutta* — sellainen, josta oikeudet ovat vuosisatoja
käräjöineet.
Kierronesto kuitenkin sallii tekijänoikeudenomistajien keksiä uusia ja
jänniä oikeuksia itselleen — laatia yksityisiä lakeja vastuuttomasti
ja harkitsemattomasti — jotka poistavat oikeuksiasi fyysiseen
omaisuuteesi, heidän edukseen. Aluekoodatut DVD-levyt ovat esimerkki
tästä: yksikään tekijänoikeuslaki täällä tai muuallakaan, jonka tunnen,
ei anna tekijälle oikeutta määrätä, missä paikassa hänen luovista töistään
nautitaan, kun se on asianmukaisesti maksettu. Voin ostaa kirjan ja
panna sen laukkuuni ja viedä sen minne tahansa – Torontoon tai
Timbuktuun, ja lukea sen, missä ikinä olenkin: voin myös ostaa kirjoja
Amerikasta ja viedä ne Englantiin, jossa tekijällä voi olla paikallisen
julkaisijan kanssa sopimus yksinoikeudesta niiden myyntiin
kaksinkertaisesta hinnasta Yhdysvaltain hintatasoon verrattuna. Kun
näin olen tehnyt, ei minulla ole oikeutta myydä tai lahjoittaa sitä
Englannissa. Tekijänoikeuslakimiehet sanovat tätä "ensimyynniksi",
mutta yksinkertaisempaa on sanoa sitä "kapitalismiksi".
DVD:n
salauksenpurkuavaimia hallinnoi järjestö nimeltä DVD-CCA, ja heillä on
tukku lisenssivaatimuksia kaikille, jotka hankkivat heiltä avaimen.
Muiden muassa aluekoodaus: jos ostat DVD-levyn
Ranskasta, siinä on tieto, joka sanoo, "Olen Ranskasta ostettu
DVD-levy." Jos vien tämän DVD-levyn Amerikkaan, vertaa DVD-soittimeni
tuota omiin sallittuihin alueisiinsa, ja jos ne eivät täsmää, se sanoo,
että levyä ei saa katsoa.
Muistutan: tekijänoikeus ei anna
tekijälle oikeutta rajoittaa tätä. Laatiessamme
tekijänoikeusperiaatteet ja antaessamme tekijöille oikeuden
kontrolloida esittämistä, kopiointia, johdannaisteoksia ja niin
edelleen, emme vahingossa jättäneet "maantiedettä" pois. Se oli
tahallinen teko.
Kun ranskalainen DVD-levysi ei toimi
Amerikassa, se ei johdu siitä, että sen katselu Amerikassa olisi
laitonta: näin on, koska studiot ovat keksineet liiketoimintamallin ja
tekijänoikeuslain hyväksikäytön sen ylläpitämisessä. DVD-levy on sinun
omaisuuttasi, kuin myös DVD-soitin, mutta jos ohitat levysi
aluekoodauksen, rikot kierronestoa.
Näin kävi Jon Johansenille,
norjalaiselle teini-ikäiselle, joka halusi katsoa ranskalaisia
DVD-levyjä norjalaisella DVD-soittimellaan. Hän eräine ystävineen
kirjoitti ohjelmakoodipätkän, joka ohitti CSS:n, jotta hän pystyi näin
tekemään. Hänet on etsintäkuulutettu Amerikassa; Norjassa studiot
ryhtyivät toimenpiteisiin hänen saattamisekseen syytteeseen
*laittomasta tietojärjestelmään tunkeutumisesta* Kun hänen
puolustuksensa kysyi, "mihin tietojärjestelmään Jon tunkeutui?" vastaus
oli: "Hänen omaansa."
Hänen kiistämätön, todellinen ja fyysinen omaisuutensa julistettiin
hänelle kuulumattomaksi vedoten omituiseen, kuvaannolliseen
"älykkyysomaisuuteen": DRM toimii vain silloin, jos toistolaitteen
omistaa sillä toistettujen levyjen tekijänoikeuksien omistaja.
3. DRM-järjestelmät haittaavat bisnestä
DRM:ään
sisältyvistä ideoista kehnoin on se, että levysoittimien tekijöillä
olisi kyky määritellä ne levyt, joita voidaan kuunnella, ja levyjen
tekijöillä olisi veto-oikeus levysoitinten suunnittelussa.
Tämä
ei ole koskaan ollut vallitseva periaate – itse asiassa tilanne on
ollut täysin vastakkainen. Mietipä kaikkia niitä asioita, jotka voidaan
kytkeä rinnakkais- tai sarjaportteihin ja joista näiden liittimien
keksijät eivät koskaan ole osanneet kuvitellakaan. Vahva taloutemme ja
nopea innovointi ovat syntyneet sivutuotteina siitä, että kuka tahansa
voi tehdä mitä tahansa minkä voi kytkeä mihin tahansa: pölynimurin
letkuun kytkettävästä sähköparranajokoneesta auton tupakansytyttimestä
valuvaan johtosekamelskaan. Jokaisen rakentelijan saatavilla olevat
standardiliitännät tekevät nörteistä miljardöörejä.
Yhdysvaltojen
oikeusasteet ovat vahvistaneet tämän periaatteen yhä uudestaan. Alun
perin oli laitonta kytkeä puhelinrasiaan mitään, mikä ei tullut
AT&T:ltä. Yhtiö väitti tämän lisäävän verkon turvallisuutta, mutta
tosiasiassa kyse oli AT&T:n puhelinvuokrabisneksen tukemisesta –
pienistä rahasummista, jonka seurauksena puhelimen hinta tuli maksettua
tuhanteen kertaan.
Kun tämä kielto kumottiin, syntyivät
markkinat kolmansien osapuolten puhelinlaitteille puhuvista
rihkamapuhelimista puhelinvastaajiin ja langattomista luureista
korvakuulokkeisiin. Tämä tarkoitti miljardien dollareiden taloudellista
toimintaa, jota suljettu rajapinta oli ehkäissyt syntymästä. On
huomattavaa, että AT&T oli yksi suurista hyötyjistä: myös he
ryhtyivät puhelinten valmistusbisnekseen.
DRM
on näiden suljettujen laiterajapintojen ohjelmistollinen vastine.
Ohjelmistoalalla toimivan Robert Scoblen blogissa oli essee parhaista
tavoista suojata investointi ostettuun digitaaliseen musiikkiin.
Pitäisikö ostaa Applen iTunes-palvelun musiikkia vai Microsoftin
DRM-musiikkia? Scoble argumentoi, että Microsoftin musiikki oli
varmempi sijoitus, koska Microsoftilla olisi useampia
loppukäyttäjälisenssinhaltijoita heidän omalle formaatilleen ja näin
syntyisi monipuolisempi laite-ekosysteemi, josta voisi sitten
shoppaillessa valita sopivan vehkeen virtuaaliäänitteiden soittoa
varten.
Kummallinen idea, että meidän pitäisi arvioida
levyostoksemme sen perusteella, minkä levy-yhtiön levyille olisi
saatavilla eniten erilaisia levysoittimia! Ihan kuin jotakuta
neuvottaisiin ostamaan Betamax-nauhuri eikä Edisonin kinetoskooppia sen
vuoksi, että Thomas Edison ei suostu lisensoimaan patenttejaan – ja
samalla jättämään huomiotta maailman perääntymättömän marssin kohti
avoimempaa VHS-formaattia.
Tämä on huonoa bisnestä. DVD on
formaatti, jossa levyn tekijät saavat suunnitella soittimet. Kysypä
itseltäsi, kuinka paljon innovointia DVD-soittimissa on tapahtunut
viimeisen vuosikymmenen aikana? Ne ovat halventuneet ja pienentyneet,
mutta missä ovat ne omituiset ja hämmästyttävät markkinat DVD:lle,
jotka videonauhuri avasi? Yhtiö, joka valmistaa maailman ensimmäistä
kovalevypohjaista DVD-jukeboksia kolmellekymmenelle elokuvalle pyytää
laitteesta 30 000 dollaria. Tämä laite on kolmensadan taalan
kovalevy ja saman hintainen PC – loput hinnasta on kilpailun
rajoittamisen kustannuksia.
4. DRM-järjestelmät vahingoittavat artisteja
Vaan
entä artisti? Töitä paiskiva elokuvaohjaaja, kynä savuten kirjoittava
käsikirjoittaja, huumeista selvinnyt nahkatakkirokkistara? RIAA ja MPAA
nostavat esiin meitä, luovaa kansanluokkaa, ja vetoavat: "ettekö ota
huomioon näitä lapsia?" Tiedostoja jakavat vastaavat: "Joo, otetaan,
mutta levymerkit ovat se Iso Juttu. Ketä kiinnostaa miten sulle käy?"
Voidaksemme
ymmärtää, mitä DRM aiheuttaa artisteille, on ymmärrettävä, kuinka
tekijänoikeus ja teknologia ovat keskenään vuorovaikutuksessa.
Tekijänoikeus on luonnostaan teknistä, koska asiat, joihin se vaikuttaa
— kopiointi, lähetys, ja niin edelleen — ovat luonnostaan teknisiä.
Automaattipiano
oli ensimmäinen tapa musiikin halpaan kopiointiin. Se keksittiin
aikana, jolloin Amerikan ykkösviihdyke oli kutsua taitava pianisti
olohuoneeseen soittamaan ja laulaa itse mukana. Musiikkiteollisuus
koostui lähinnä nuottikustantajista.
Autopiano
oli digitaalinen tallennus- ja toistojärjestelmä. Alan yritykset
ostivat nuotteja ja siirsivät ne ykkösiksi ja nolliksi pitkille
nauhoille, joita myytiin tuhansia — satojatuhansia nimittäin — jopa
miljoonia. Ilman penninkään hyvitystä kustantajille. Nämä olivat
digitaalisen musiikin piraatteja. Arrrr!
Säveltäjät ja kustantajat nostivat tietenkin haloon. Säveltäjä Sousa kävi kertomassa kongressille:
Nämä
puhekoneet tulevat olemaan kohtalokkaita maamme musiikin taiteelliselle
kehitykselle. Ollessani nuori poika…kaikkien talojen edessä
kesäiltaisin näki nuoria ihmisiä yhdessä laulamassa uusia ja vanhoja
lauluja. Tänä päivänä kuullaan näitä helvetillisiä koneita yötä päivää.Äänijänteemme ovat mennyttä. Laulu häviää evoluution myötä kuin häntä
ihmiseksi muuttuvalta apinalta.
Kustantajat
pyysivät kongressia kieltämään automaattipianot ja asettamaan lain,
jolla musiikkiteollisuus saisi halutessaan kieltää kaikki tulevat
musiikinkopiointijärjestelmät. Onneksemme kongressilla oli järkeä
päässä, ja se päätti olla kriminalisoimatta Amerikan ykkösviihdykettä.
Ongelmaksi
muodostui kuitenkin esiintyjien palkkiot. Perustuslaissa säädetään
amerikkalaisen tekijänoikeussuojan tarkoitus: hyödyllisen taiteen ja
tieteen kunnioitus. Säveltäjillä oli uskottava tarina siitä, että he
säveltäisivät vähemmän, jos he eivät saisi työstään palkkaa, joten
kongressin olikorjattava tämä asia. Tähän he päätyivät: jokainen, joka
maksoi nuottikustantajalle kaksi senttiä, sai tehdä yhden
automaattipianotallenteen mistä tahansa kyseisen kustantajan
julkaisemasta laulusta. Kustantajilla ei ollut mahdollisuutta
kieltäytyä, eikä kenenkään tarvinnut palkata asianajajaa 200 dollarilla
tunnissa riitelemään siitä, oliko oikea rahasumma kaksi vai viisi
senttiä.
Tämä pakkolisenssi on yhä käytössä: kun Joe Cocker
laulaa "With a Little Help from My Friends," hän maksaa siitä Beatlesin
kustantajalle korvausta ja tekee niin — vaikka Ringo olisi sitä
vastaan. Jos koskaan ihmettelit, kuinka Sid Vicious puhui Paul Ankan
ympäri antamaan hänen kokeilla kappalettaan "My Way," nyt tiedät.
Tämä
pakollinen lisenssi loi sellaisen maailman, jossa on ansaittu tuhansia
kertoja enemmän rahaa tuhansia kertoja useammille säveltäjille, jotka
sävelsivät tuhansia kertoja enemmän musiikkia tuhansia kertoja
useampien ihmisten korvien iloksi.
Tämä tarina toistaa itseään
teknologian vuosisadan aikana joka kymmenes tai viidestoista vuosi.
Radio otettiin käyttöön vapaaehtoisin lisenssein — musiikkiyhtiöt
kokoontuivat pyytämään antitrustivapautusta voidakseen tarjota koko
tuotantoaan kiinteään hintaan. Kaapelitelevisio otti käyttöön
pakollisen lisenssin: ainoa keino, jolla kaapelitelevisio pääsi
lähetyksiin käsiksi, oli niiden laiton kopiointi kaapeliin, ja
kongressi näki hyväksi laillistaa tämän käytännön ennemmin kuin
sekaantua sen perustajien televisiovastaanottimiin.
Joskus
tuomioistuimet ja kongressi ovat yksinkertaisesti päätyneet kumoamaan
tekijänoikeuden — näin kävi videonauhurien kanssa. Kun Sony julkisti
videonauhurin vuonna 1976, studiot olivat jo päättäneet, miltä elokuvan
katselu oman kodin olohuoneessa näyttäisi: heidän ohjelmansa
lisensoitaisiin käytettäväksi Discovision-nimisessä laitteessa, joka toisti isoja LP-levyn kokoisia levyjä, jotka kestivät vain muutaman toistokerran. DRM:n prototyyppi.
Sen
ajan tekijänoikeusoppineet eivät ennustaneet hyvää videonauhurille.
Sony riiteli saadakseen aikaan sen, että heidän tuotettaan voitaisiin
käyttää reilun pelin hengessä, joka määriteltiin siten, että seuraavaa
neljää tekijää punnittiin oikeudessa: onko kyseessä kooste useammasta
teoksesta; käytetäänkö teosta kokonaan vai vain osia; onko teos
taiteellinen vai tosiasioita kuvaava; soveltaako käyttäjä alkuperäisen
tekijän liiketoimintamallia.
Betamax epäonnistui kaikilla
neljällä rintamalla: kun Hollywood-elokuva aikasiirrettiin tai
tallennettiin lähetyksestä, se oli 100-prosenttisen teoksen muuntamaton
käyttö tavalla, joka suoraan romutti Discovision-lisenssit.
Jack
Valenti, elokuvateollisuuden äänitorvi, kertoi kongressille vuonna 1982, että
videonauhuri oli Amerikan elokuvateollisuudelle "kuin Bostonin
Kuristaja yksin kotonaan olevalle naiselle."
Korkein oikeus
kuitenkin tuomitsi Hollywoodin vuonna 1984 päättäessään, että mikä
tahansa laite, jolla pystyttiin oikeuksia loukkaamattomaan käyttöön,
oli laillisesti hyväksytty. Toisin sanoen, "Emme niele tätä Bostonin
Kuristajan tarinaa: jos liiketoimintamalli ei selviä hengissä
tämän yleistyökalun yleistymisestä, on aika kehittää uusi
liiketoimintamalli tai mennä konkurssiin."
Hollywood löysi
toisen liiketoimintamallin, kuten myös televisioyhtiöt olivat tehneet,
kuten myös Vaudevillen artistit olivat tehneet, kuten
musiikkikustantajat olivat tehneet, he tekivät enemmän taidetta, ja
isommalta yleisöltä saadulla rahalla voitiin palkata enemmän
taiteilijoita.
Yksi asia oli kaikille näille uusille
taiteellisille liiketoimintamalleille yhteinen: se otti avosylin
vastaan sen median, jossa se oli.
Jokaisella uudella
onnistuneella mediaformaatilla on tämä ominaisuus: se on uskollinen
itselleen. Lutherin Raamattu ei menestynyt siksi, että se teki munkkien
käsin kopioiman Raamatun arvokkaaksi: ne olivat rumia, ne eivät olleet
munkkilatinaksi, niitä ei lukenut ääneen sellainen henkilö, joka ei
kyennyt tulkitsemaan tekstiä kuulijoilleen, ne eivät edustaneet jonkun
isolla-oolla-omistautunutta työtä, joka oli omistanut elämänsä
Jumalalle. Se, mikä teki Lutherin Raamatusta suositun, oli
levinneisyys: se oli suosittu, koska se oli nopeasti leviävä: kaikki
onnistumisen tekijät uudelle formaatille. Maailman onnistuneimpia
järjestelmiä ovat ne, jotka tuottavat eniten: virukset, bakteerit ym.
Kopiointi on paras elossapysymisen strategia.
Automaattipianot
eivät kuulostaneet yhtä hyviltä kuin taitavan pianistin soitto, mutta
ne *levisivät paremmin*. Radiosta puuttuivat konserttiesitykselle
tyypilliset sosiaaliset komponentit, mutta se tavoitti suuremman
ihmisjoukon kuin mitä mihinkään Vaudeville-talon konserttisaliin olisi
mahtunut. MP3-tallenteiden mukana ei tule oheistekstejä, niitä ei myydä
levykaupassa, jossa myyjä auttaisi valinnassa ja karsisi huonot ja
katkenneet tiedostot: imuroin kerran kahdentoista sekunnin mittaisen
"Hey Jude"-kappaleen alkuperäisestä Napsterista. Silti MP3 voittaa
vielä CD:n. En tiedä, mitä CD-levyillä enää tekee: saan niitä, ja ne
ovat kuin vaatekaupan antama pukulaukku: kauniita, ja tuntuu hullulta
heittää niitä pois, mutta onko ison kasan omistaminen kätevää? Voin
tallentaa kannettavaani kymmeniä tuhansia lauluja, mutta vastaava
levypino, kaikkine oheismateriaaleineen — on vastuu: osa
kuukausittaisista varastointikustannuksistani kuluu siihen.
Nämä kaksi asiaa ovat tärkeimpiä, mitä tietokoneista ja Internetistä pitää
tietää:
- Tietokone on bittien uudelleenjärjestelyyn tarkoitettu kone
- Internet on bittien väline, joka on tarkoitettu bittien halpaan ja nopeaan siirtelyyn paikasta toiseen
Jokainen uusi media, joka kytkeytyy Internetiin ja
tietokoneisiin, tulee käyttämään näitä kahta seikkaa empimättä
hyväkseen. Lehtipainokone ontarkoitettu halvan musteentuoksuisen
uutistiedon nopeaan jakeluun: jos yrität saada sen tuottamaan hienoja
taidelitografioita, saat vain roskaa. Jos yrität saada sen tuottamaan
sanomalehtiä, saat vapaan yhteiskunnan perustatuotetta.
Tämä
koskee myös Internetiä. Napsterin tuomion päivinä levy-yhtiöiden
johtajilla oli tapana näyttäytyä konferensseissa kertomassa kaikille,
että Napster oli tuomittu, koska kukaan ei tahtonut CD:tä huonompaan
äänenlaatuun pakattuja MP3-tiedostoja vailla kansilehtisiä eikä
lyhennettyjä tiedostoja tai väärin kirjoitettua metatietoa.
Tänä
päivänä kuulemme sähköisten kirjojen kustantajien kertovan toisilleen
ja kaikille, jotka viitsivät kuunnella, että sähköisten kirjojen
ongelma on kuvaruuturesoluutiossa. Se on potaskaa, niin kuin myös koko
juttu siitä, kuinka kauniilta kirja näyttää kirjahyllyssäsi ja miten
kauniilta se tuoksuukaan ja kuinka helposti se luistaa käsistä
ammeeseen. Nämä ovat ilmeisiä ja epätosia asioita, kuten ajatus siitä,
että radio kyllä lähtee yleistymään, kunhan jonain päivänä keksitään
kuinka myydä hotdogeja mainoskatkon aikana, tai että elokuvat jonain
päivänä todella pääsisivät vauhtiin, kun keksitään miten näyttelijät
saataisiin elokuvan päätyttyä vielä kerran uudelleen lavalle. Tai se,
että protestanttinen uskonpuhdistus todella tarvitsi vain Lutherin
valaisevasti kuvitetun Raamatun ja vuokrattavan papin lukemaan ääneen
henkilökohtaista sinulle tarkoitettua Jumalan sanaa.
Uusmedia
ei onnistu olemalla edeltäjänsä kaltainen, vaan paremmin: se onnistuu,
koska se on vanhaa huonompi siinä missä vanha on hyvää, ja olemalla
hyvä siinä, missä vanha on kehno. Kirjassa hyvää on paperinvalkoisuus,
tarkka resoluutio, tekniikan yksinkertaisuus, halpa hinta ja
hävitettävyys. Sähköisessä kirjassa hyvää on se, että sen sisältö voi
olla kaikkialla maapallolla yhtaikaa ilmaiseksi saatavilla muodossa,
joka taipuu vaikka chat-ohjelmaan tai sivu-päivässä-postituslistaksi.
Ainoa
todella onnistunut elektroninen julkaisu — tarkoitan satoja tuhansia,
miljoonia kopioita, joita jaetaan ja luetaan — on bookwarez, jossa
skannattuja kirjoja jaetaan darknetissä. Ainoat lailliset kustantajat,
joilla on mahdollista mitenkään onnistua sähköisessä julkaisussa, ovat
ne, joiden kirjat kulkevat Internetissä ilman teknisiä kahleita:
kustantajat kuten Baen Books ja omani, nimeltään Tor, jotka julkaisevat
joko koko tuotantonsa tai osan siitä ASCII-, HTML- ja PDF-muodossa.
Laiteriippuvat
sähköiset kirjat, DRM-sähköiset kirjat kopiointi- ja
käyttörajoituksineen tulevat ryminällä alas. Myynti lasketaan
muutamissa kymmenissä, korkeintaan sadoissa. Scifi on niche-bisnestä,
mutta kun myytävien kopioiden määrä on vain kymmenkunta, se ei ole
bisnestä vaan harrastus.
Jokainen meistä lukee yhä useampia
sanoja yhä useammilta näyttöruuduilta joka päivä ammattiurallaan.
Kyseessä on nollasumma: vastaavasti luetaan yhä vähemmän ja vähemmän
paperilta. Vanhanaikainen pomo, joka tulostaa sähköpostinsa ja
sanelee vastauksen sihteerilleen on tiedon valtatiellä kuollut.
Juuri
tällä hetkellä ihmiset lukevat sanoja näyttöruudulta aina kun voivat.
Lapsesi tuijottavat pelikonsolejaan silmien lupsottamiseen asti.
Eurooppalaisteinit soittavat ovikelloja etusormiensa sijasta peukaloillaan, jotka ovat kehittyneet tekstiviestejä näpyttelemällä.
Paperi
on pakkaus, jossa kirjan sisältö toimitetaan. Kirjojen tulevaisuus on
halvoissa paino-sitomoissa kuten Internet Bookmobile, joka tuottaa
dollarilla kymmenessä minuutissa täydellisen kirjan kiiltävine
nelivärikuvineen: kun kirja tai sen osa tarvitaan paperilla, se voidaan
valmistaa tarvittaessa. Kun kirja on luettu, se hävitetään. Laskeuduin
Seattle-Tacoman lentokentälle maanantaina ja valmistin pari CD:tä
musiikkikokoelmistani kuunnellakseni niitä vuokraamassani autossa. Kun
palautin auton, jätin levyt sinne. Mitäpä niillä enää tekisi?
Aina
kun uusi teknologia on vaikuttanut tekijänoikeuksiin, olemme muuttaneet
tekijänoikeutta koskevia säädöksiä. Tekijänoikeus ei ole eettinen vaan
käytännön asia. Ei ole mitään
*moraalia* maksaa säveltäjälle paria
penniä siitä, että hänen sävellystään käytetään automaattipianossa,
eikä mitään *moraalitonta* jättää maksamatta Hollywoodille oikeudesta
nauhoittaa elokuva televisiolähetyksestä videolle. Ne ovat vain
parhaita tapoja tasapainottaa ihmisten fyysisen omaisuuden
oikeuksia videonauhureissa ja levysoittimissa siten, että tekijätkin
saavat leipänsä tuottaessaan elokuvia, musiikkia, kirjoja, maalauksia.
Teknologia,
joka vaikuttaa tekijänoikeuksiin, toimii niin, koska se yksinkertaistaa
luomista, kopiointia ja jakelua, ja vähentää sen kustannuksia.
Olemassaoleva tekijänoikeuden alainen liiketoiminta käyttää hyväkseen
vanhan tuotanto-, kopiointi- ja jakelujärjestelmän tehottomuutta ja
tulee heikkenemään uuden teknologian myötä. Uuden teknologian myötä
saamme kuitenkin enemmän taidetta ja parempaa saavutettavuutta:
tekniikka on tätä *varten*.
Teknologia antaa meille suuremman
kakun artistien jaettavaksi. Tämä on hiljaisesti hyväksytty jokaisessa
tekijänoikeustaistelussa automaattipianoista lähtien. Kun tekijänoikeus
ja teknologia törmäävät, tekijänoikeus on se, joka muuttuu.
Tämä
tarkoittaa, että tämän päivän tekijänoikeus — asia, jota DRM
nimellisesti puolustaa — ei ole kiveen hakattu. Se on luotu pitämään
huolta teknisestä todellisuudesta, jonka edellisen sukupolven keksijät
ovat luoneet. Jos innovatiivisuus hylätään nyt, tehdään hallaa
tulevaisuuden taiteilijoille, jotka voisivat hyötyä Internetin ja
tietokoneen tuomasta tekniikasta, saavutettavuudesta ja yleisöstä.
5. DRM on huono liikeidea Microsoftille
Kun
Sony julkisti videonauhurin, se teki toistolaitteen, jolla Hollywoodin
tuottamia tallenteita voitiin toistaa, vaikka Hollywood ei ajatuksesta
pitänytkään. Teollisuus, joka kasvoi videonauhurin ympärille —
elokuvavuokraus, kotinauhoitus, videokamerat, jopa häiden videokuvaajat
— toivat Sonylle ja sen ryhmälle miljoonia.
Se oli hyvää
liiketoimintaa — vaikka Sony hävisikin Betamax-VHS-kamppailun,
videonauhurimarkkinoilla riitti rahaa korvaamaan menetykset.
Mutta
sitten Sony osti pienehkön viihdeyhtiön ja joutui vaikeuksiin. Kun MP3
tuli ja Sonyn korvalappustereoasiakkaat siirtyivät MP3-käyttäjiksi,
Sony antoi musiikkiliiketoimintansa vetää showtaan: sen sijaan, että
Sony olisi valmistanut suuren kapasiteetin kannettavan MP3-soittimen, Sony
esitteli Music Clips -laitteen, johon mahtui pieni määrä musiikkia
järjettömissä DRM-formaateissa kuten Real ja OpenAG. Runsaasti rahaa
kului "ominaisuuksiin", joita lisättiin näihin laitteisiin sen
estämiseksi, että asiakkaat eivät voineet siirtää dataa laitteesta
toiseen. Asiakkaat pysyivät poissa.
Nykyisin Sony on heikoilla
korvalappustereoiden kanssa. Markkinajohtajat ovat pieniä
singaporelaisia yrityksiä, esimerkiksi Creative Labs. Yritys,
jonkalaisen Sony olisi aiemmin murskannut kuin kärpäsen, kunnes Sonyn
viihdeyksikkö ja Apple ottivat ylivallan.
Tämä johtui siitä,
että Sonyn tuotteelle ei markkinoilla ollut kysyntää. Sonyn asiakkaat
eivät eräänä aamuna heränneetkään sanomaan: "pahus, pistäisipä Sony
hiukan kalliita insinöörejä töihin, jotta voisin tehdä vähemmän
musiikkini kanssa." Vaihtoehdon tultua tarjolle Sonyn asiakkaat
yksinkertaisesti siirtyivät toiseen laivaan.
Samoin kävi myös
useille ihmisille, joilla tiedän olleen tapana siirtää CD-levyjään
WMA-formaattiin. Myitte heille ohjelman, jolla saatiin paremmilta
kuulostavia kopioita kuin MP3, mutta määrittelitte sen niin, että
heidän kopioimansa kappaleet oli lukittu vain heidän tiettyyn
tietokoneeseensa. Tämä merkitsi, että kun he ottivat varmuuskopion
toiselle kiintolevylle ja asensivat käyttöjärjestelmän uudestaan (mikä
on spywaren, virusten ja muiden haittaohjelmien vuoksi aina vain
yleisempää), he havaitsivat, että varmuuskopioilta palautettua
musiikkia ei enää voitu toistaa. Soitto-ohjelma luuli uudelleen
asennettua käyttöjärjestelmää eri koneeksi, ja esti heitä kuuntelemasta
laillisesti hankkimaansa musiikkia.
Tälle "ominaisuudelle" ei
ole markkinakysyntää. Kukaan asiakkaistanne ei tahdo tehdä kalliita
muutoksia tuotteisiinne vaikeuttaakseen varmistusta ja palautusta yhä
lisää. Eikä ole olemassa hetkeä, jona asiakkaanne antavat teille
vähemmän anteeksi, kuin se, jolloin he toipuvat
katastrofaalisesta teknisestä häiriöstä.
Puhun kokemuksesta.
Koska ostan uuden Powerbookin joka kymmenes kuukausi, ja koska aina
tilaan uuden mallin aina julkistuspäivänä, saan Applelta runsaasti
sitruunoita. Tämä tarkoittaa, että ylitin Applen kolmen
iTunes-lisensoidun tietokoneen rajan aikaisin ja havaitsin, etten voi
enää kuunnella satojen dollarien arvosta ostamiani iTunes-kappaleita,
koska yksi lisensoiduista koneistani oli sitruuna, jonka Apple oli
hajottanut osiin, toinen oli kaupassa menossa korjattavaksi Applelle,
ja kolmannen omisti äitini, 4800 kilometrin päässä Torontossa.
Jos
olisin ollut huonompi asiakas Applen laitteistodivisioonalle, olisi
kaikki ollut hyvin. Jos olisin ollut vähemmän innokas Applen tuotteita
kohtaan — jos en olisi esitellyt äidilleni, kuinka
iTunes-musiikkikauppa toimii — olisi kaikki ollut hyvin. Jos en olisi
ostanut niin paljon iTunes-musiikkia, että sen polttaminen CD:lle ja
uudelleenkopiointi CD:ltä tietokoneeseen ei olisi ollut liian vaikea
tehtävä, olisi kaikki ollut hyvin.
Apple
palkitsi luottamukseni, saarnaukseni ja hallitsemattoman rahan
tuhlaukseni kohtelemalla minua kuin roistoa ja estämällä minua
kuuntelemasta laillisesti hankkimaani musiikkia, sillä aikaa kun
Powerbookini oli kaupassa — silloin, kun tuskin tunsin kykeneväni
tukemaan Applea.
Tässä asiassa olen ääritapaus, mutta varoittava esimerkki.
Jos Apple onnistuu liiketoimintasuunnitelmassaan, on vain ajan kysymys,
ennen kuin jopa keskivertoasiakkaat ovat hankkineet riittävästi
laitteita ja musiikkia päätyäkseen samoihin ongelmiin, joiden kanssa
minä jo nyt painin.
Tiedätte, mitä ehdottomasti ostaisin?
Levysoittimen, joka sallii minun toistaa kaikkien levyjä. Tällä
hetkellä lähimmäksi tavoitetta pääsenVLC-nimisellä avoimen lähdekoodin sovelluksella, mutta se on täynnä pikku vikoja, eikä ollut esiasennettu tietokoneeseeni.
Sony
ei valmistanut sellaista Betamax-laitetta, joka olisi toistanut vain
Hollywoodiin haluamia elokuvia — Hollywood pyysi tätä, he ehdottivat
analogisen lähetyksen merkitsemistä (Broadcast Flag), johon
videonauhurit reagoisivat estämällä tallentamisen. Sony viisveisasi
heistä ja teki tuotteen, jota otaksui asiakkaidensa haluavan.
Olen
Microsoftin asiakas. Kuten miljoonat muut Microsoftin asiakkaat, haluan
soittimen, joka soittaa kaiken, mitä sinne panen, ja uskoakseni olette
juuri se yritys, joka pystyisi sellaisen minulle antamaan.
Kyllä,
tämä olisi tämänhetkisen tekijänoikeuslainsäädännön vastaista, mutta
Microsoft on tehnyt jo vuosikymmeniä tekijänoikeudenloukkausvälineitä,
jotka muuttavat tekijänoikeuslainsäädäntöä. Outlook, Exchange ja MSN
ovat työkaluja, joihin on ympätty laajamittainen digitaalinen
tekijänoikeusloukkaus.
Merkittävämmin IIS ja kaikki
välimuistipalvelimenne kopioivat asiakirjoja ilman niiden tekijöiden
suostumusta — tämä on nyt laillista vain siksi, että Microsoftin
kaltaiset yritykset rohkenivat toimia ja uhmata lainlaatijoita.
Microsoft
puolusti asiakkaitaan ja kehitystä, ja voitti taistonsa niin
ratkaisevasti, että useimmat ihmiset eivät edes havainneet koko taistoa.
Tehkää
se taas! Tämä yritys voi katsoa maailman röyhkeimpiä, sitkeimpiä
antitrustisäätäjiä silmiin ja nauraa. Antitrustiporukkaan verrattuna
tekijänoikeuslakien säätäjät ovat lökäpöksyjä. Ne päihitätte vasemmalla
kädellä.
Siva Vaidhyanathan
kertoo kirjassaan Anarkisti kirjastossa, miksi studiot ovat niin
sokeita asiakkaidensa tahdolle. Se johtuu siitä, että kaltaisemme
ihmiset kuluttivat 1980- ja 1990-luvut kertoen heille huonoja
scifitarinoita mahdottomasta DRM-teknologiasta, joka sallisi heidän
laskuttaa pienen summan aina kun joku halusi katsoa elokuvan —
haluatteko pikakelata eteenpäin? Tämä toiminto maksaa hiukan lisää.
Pause-napin käyttö maksaa pari senttiä tunnilta. Mykistys tekee
neljännesdollarin.
Mako
Analysis antoi viime kuussa lausuntonsa, jossa puhelinyhtiöitä
kehotettiin lopettamaan Symbian-puhelinten tuki. Mako sanoo, että minun
P900:ni kaltaiset puhelimet, joissa voi käyttää MP3-tiedostoja
soittoääninä, ovat huonoja kännykkätaloudelle, koska ne panevat
soittoäänien myyjät pois päiviltä. Mako sanoo, ettö CD:n ostaessasi ei
pidä olettaa, että voit toistaa sitä MP3-soittimellasi, ja se, että se
soi MP3-soittimessasi, ei ole mikään syy olettaa, että se toimisi
soittoäänenä. Mitähän he mahtavat ajatella herätyskelloista, jotka
soittavat CD-levyä? Eikö tämä ole pahaksi "herätysäänten" markkinoille?
Puhelinyhtiöiden
asiakkaat haluavat Symbian-puhelimia ja ainakin tällä hetkellä
puhelinyhtiöt ymmärtävät, että jos he eivät niitä myy, niin niitä myy
joku muu.
Oikeasti käyttökelpoisilla laitteilla on valtava kysyntä. Eräs yritys hinnoittelee 30 000
dollariin 600 dollarin arvoisen DVD-jukeboksin — mennäänpä syömään
heidän lounaansa! Steve Jobs kieltää studiopomoja julkaisemasta
hi-def-elokuvia ennen kuin ollaan varmoja, että yhtään tietokoneen
kanssa toimivaa hi-def-DVD-tallenninta ei valmisteta.
Ehkä
tällainen roska ei uppoa studioihin, mutta ei heitä kiinnosta
teidänkään tuotteenne. Broadcast Protection Dicsussion Groupin
kokouksissa, joissa myös Broadcast Flag hylättiin, studiot ilmoittivat,
että heille käy mikä tahansa DRM-järjestelmä, paitsi Microsoftin tai
Philipsin. Puhuin englantilaisten viestintänörttien kanssa Euroopan
digi-tv-järjestelmien Broadcast Flag -suunnitelmista. He kertoivat,
että Euroopassa kaikki on toisin. "Eniten meitä huolestuttaa se, että
Microsoft tai joku muu amerikkalaisyritys saa sormensa peliin
eurooppalaiseen televisiotoimintaan."
Amerikkalaiset
elokuvastudiot eivät tahtoneet japanilaisten elektroniikkayhtiöiden
saavan palaa elokuvakakusta, joten he tappelivat videonauhuria vastaan.
Nyt jokainen elokuvantekijä on samaa mieltä siitä, että he eivät tahdo
teidän tunkevan heidän ja asiakkaidensa väliin.
Sony ei saanut lupaa. Teidänkään ei pidä lupia pyydellä. Tehkää soitin, jolla kaikkia levyjä voi toistaa – tai joku muu tekee.
Alkuperäistä teosta koskeva tekijänoikeusilmoitus: