Eivätkö taiteilijat osaa laskea?

Hyvitysmaksuista käytävää keskustelua seuratessa ei voi olla
ihmettelemättä, miksi jotkut taiteilijat raivokkaasti kannattavat
järjestelmää, joka on heille itselleen niin ilmeisen epäedullinen.

Verrataanpa nykyjärjestelmää selvitysmies

Arne Wessbergin ehdotukseen (pdf)

tai vaikkapa maksun siirtämistä suoraan budjettirahoitukseen kuten Osmo Soininvaara
ehdotti
(seuraavat taloudelliset argumentit soveltuvat
molempiin).

Maksun yhteismäärä, siis miten paljon tekijänoikeusjärjestöille
tilitetään, on kummassakin tapauksessa poliittinen päätös, kuten hyvin
selvästi nähdään esitetyn korotuksen perusteluissa: summa halutaan
säätää tietynsuuruiseksi ja sitten lasketaan millaisilla
laitekohtaisilla maksuilla se saadaan kerätyksi. Kyseessä on siis
selvästi veronluontoinen maksu, kutsuttiin sitä millä nimellä tahansa.

Maksun suuruus on siis periaatteessa riippumaton siitä, millaisella
järjestelmällä se kerätään. Nykyisessä järjestelmässä on tässä
kuitenkin sellainen heikkous, että se on huonosti ennustettava –
laskuperusteita joudutaan säätämään uudestaan vähän väliä, kun
tekniikka aina karkaa lainsäädännön edelle, ja silti saatava rahamäärä
sahaa edestakaisin. Irrottamalla maksu nyt jo ilmeisen
mielivaltaisesta sidonnaisuudesta laitteiden myyntiin tämä ongelma
poistuisi.

Toinen huono puoli nykyjärjestelmässä on ulkomaisten nettikauppojen
suosiminen: kaikissa maissa kun vastaavaa hyvitysmaksua ei ole,
laitteiden tilaaminen niistä tulee halvemmaksi, ja silloin usein jää
valtiolta arvonlisäverokin saamatta. Lisäksi tulee epäsuoria
veromenetyksiä kotimaisten kauppojen liikevaihdon ja työvoiman tarpeen
pienenemisen myötä. Kun ALV:n osuus laitteen hinnasta on usein
moninkertainen ehdotettuunkin hyvitysmaksuun verrattuna, on hyvin
todennäköistä, että tätä kautta menetettävät verotulot ylittävät
hyvitysmaksujen kokonaistuoton.

Tästä seuraa sellainen hiukan yllättävä johtopäätös, että hyvitysmaksun
siirtäminen budjettikehykseen vähentäisi kaikkien verotaakkaa,
vaikka tekijänoikeusjärjestöt saisivat yhtä paljon rahaa.
Häviäjiksi jäisivät vain ulkomaiset nettikaupat.

Kolmas huono puoli nykyjärjestelmässä on sen epäoikeudenmukainen
kohdentuminen, jota esitetty muutos pahentaisi entisestään.
Teoston omankin tutkimuksen
mukaan ylivoimaisesti suurinta osaa tietokoneista, USB-tikuista
tai matkapuhelimista ei ole käytetty musiikin tallentamiseen lainkaan.
Eikä kai kukaan tosissaan usko, että tallentavan digiboksin
kapasiteetin kasvu olennaisesti lisäisi television katselua tai
vähentäisi DVD-elokuvien ostamista missään suhteessa
tallennuskapasiteettiin. Ainakin minun havaintojeni mukaan se vain
lisää “varmuuden vuoksi” talletettujen ja lopulta katsomatta jäävien
ohjelmien määrää.

Tämä on puolestaan omiaan lisäämään tunnetta maksun
epäoikeudenmukaisuudesta, mikä helposti laajenee koko
tekijänoikeusjärjestelmää kohtaan ja sitä kautta lisää piratismiakin.

Neljäs ongelma nykymuotoisessa hyvitysmaksussa on sen sosiaalinen
epäoikeudenmukaisuus: tasaverona se puree eniten vähävaraisempiin.
Miksi vasemmistolainen kulttuuriministeri ei tästä välitä, en ymmärrä.

Maksun vaikutusta kuluttajien käyttäytymiseen ei myöskään
ymmärretä. Tutkimukset osoittavat, että kuluttajien “viihdebudjetti”,
viihteeseen kuluva rahamäärä, on itse kullakin kutakuinkin riippumaton
viihteen hinnasta. Jos musiikki kallistuu, siihen ei käytetä enempää
rahaa vaan joko tyydytään vähempään tai hankitaan lisää laittomasti.
Mitä ilmeisimmin hyvitysmaksukin vaikuttaa näin: muistikortin hintaan
tuleva lisä on poissa sisällön hankkimiseen käytettävästä rahasta – ja
siten tekijöiden tuloista. Budjettirahoituksessa tätä ongelmaa ei
olisi, joten silloin tekijöille kaiken kaikkiaan tuleva rahamäärä
kasvaisi, toisin kuin nyt.

Ministeri Arhinmäen muuten käsittämättömän lyhytnäköistä
toimintaa tässä ilmeisesti selittää lähinnä valtion
budjetoinnin jäykkyys, kuten
Osmo Soininvaara blogissaan hyvin selittää.
Mikä on kokonaisuuden kannalta taloudellisinta ei välttämättä
ole sitä yksittäisen ministeriön näkökulmasta, eikä kokonaisuutta
ilmeisesti ajattele kukaan.

Sen sijaan taiteilijoiden ja muiden hyvitysmaksuista nyt nauttivien
näkökulmasta nykyjärjestelmän puolustamisessa ei ole mitään järkeä.
Hyvällä tahdollakaan en keksi siihen muuta syytä kuin että he ovat
nielleet purematta järjettömän väitteen, että siitä luopuminen
tarkoittaisi yksinkertaisesti ao. rahamäärän menetystä.
Oikeastihan nykyjärjestelmä on nimenomaan taiteilijoille
jotakuinkin epäedullisin mahdollinen.