Käräjäoikeus tuomitsi eilen Jussi Halla-ahon sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta tavalla, joka vahvistaa
pelkomme lain tulkinnanvaraisuuden
uhasta sananvapaudelle.
Syytteen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan oikeus hylkäsi, luettuaan tekstin kokonaisuutena ja pääteltyään asiayhteydestä, että ao. kohtaa ei voida tulkita “vihapuheeksi”. Hyvä niin – aika pelottavaa olisi jos tämäntyyppinen satiiri (sen laadusta tai ilmaistujen mielipiteiden sisällöstä riippumatta) katsottaisiin laittomaksi.
Mutta uskonrauhan rikkomisesta tuomio siis tuli, ja oikeuden perustelut tuomiolle ovat paikoitellen varsin hämmentäviä.
Oikeus on sentään todennut, ettei ivallinenkaan sävy muuta arvostelua laittomaksi – onneksi, muuten saisimme kai
seuraavaksi odottaa syytettä Akateemista Kirjakauppaa vastaan, kun pitävät hyllyssään Schopenhauerin teosta
“The Horrors and Absurdities of Religion”.
Mutta hätkähdyttävällä tavalla oikeus linjaa uskonnollisessa keskustelussa sallittuja keinoja:
“Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden
totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä
keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä.”
Uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta paitsi voidaan myös on käyty ja jatkuvasti käydään
keskustelua myös rationaalisin, luonnontieteistä tutuin tavoin, niin filosofien kuin
teologienkin toimesta. Se ei toki ole ainoa tai edes
yleisin tapa niistä keskustella, ja on avoin kysymys kuinka syvälle asian ytimeen sillä tavoin
voi päästä, mutta ihan varmasti se on yksi validi lähestymistapa.
“Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei ole todellista
merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa.”
Monet uskovaiset pitävät uskoaan loogisena ja järkevänä, eivätkä ilahdu moisesta
väitteestä. Itse asiassa sitä voisi jo itsessään pitää uskonnon pilkkaamisena.
Halla-ahon tekstiä lukiessa ei kyllä voi välttyä vaikutelmalta, että sen
tarkoituksena on loukata – mutta ei somaleja eikä muslimeita, vaan Mika Illmania
ja mahdollisesti koko Suomen oikeuslaitosta. Toisin sanoen tarkoitus on ollut
provosoida, ja pahasti vaikuttaa siltä, että oikeus on unohtanut Paasikiven neuvon
olla provosoitumatta kun provosoidaan – että tuomio on tosiasiallisesti tullut
nimenomaan Illmanin ja oikeuden pilkkaamisesta, eikä siitä huolimatta kuten
tuomiolauselma antaa ymmärtää.
Toivottavasti hovioikeus (ja mahdollisesti Korkein oikeus) aikanaan osaavat
asettaa asiat oikeaan yhteyteen ja sananvapauden sille kuuluvaan arvoon.
Tässä yhteydessä sopinee siteerata Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta:
“Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka
otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai
joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös
sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät
valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen
mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman
ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.”
Muussa tapauksessa ei voi välttyä tunteelta, että logiikalla
tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei ole todellista
merkitystä oikeudenkäytössä.